Verna

Koirat ja muutkin eläimet ovat aina ollut minulle hyvin rakkaita. Meillä on aina ollut perheessä ainakin yksi kissa, mutta todellinen oma eläinharrastukseni lähti käyntiin, kun kaverimme kanssa saimme idean salakuljettaa meille kesyhiiriä, joskus ekaluokkalaisina. Parhaista piilottamisyrityksistä huolimatta, hiiret paljastuivat hyvin pian, mutta sain kuitenkin pitää omani ja meille muutti myös kaverini hiiri jota hän ei saanut pitää. Kävi vielä niin että hiiret olivat jo eläinkaupasta tullessaan molemmat raskaina ja vaikka osa palautui eläinkauppaan jäi pari meile asustamaan.

Tuon jälkeen jyrsijämäärä ja valikoima kasvoi tasaiseen tahtiin. Ensin oli gerbiilejä, hamstereita ja sitten deguja. Rotat minua kiehtoivat erityisesti mutta äitiä ällötti niiden kalju häntä, joten sain "tilalle" kanin. Parin kanin jälkeen äiti oli kypsä rotalle (silloin ei vielä tiedetty että rottia pitäisi olla useampia, tosin meillä näidenkin lukumäärä kyllä myöhemmin kasvoi) ja sain tässä vaiheessa ensimmäisen kerran kokeilla eläimen kouluttamista. Kukka oppi suurella vaivalla hyppäämään käskystä syliin ja pois sylistä, sekä seuraamaan.

Ensimmäiset tanskandoggit perheeseen tuli kun olin 9 vuotias. Vanhempani ihastuivat rotuun (olivat oikeastaan olleet jo aiemminkin, mutta viimeistään omien koirien tullessa) ja alkoivat pienimuotoisen kasvatustyön. Paria vuotta myöhemmin tätini walesin springerspanieli Calle adoptoitiin meille, se oli nimellisesti siskoni hoidettava, joten aloin kinuta myös minulle omaa koiraa.

Vähän ennen joulua -97 haaveeni toteutuikin, kun vanhempani kertoivat varanneensa minulle pienen sekarotuisen lähellä kasvavasta pentueesta. Tämä tuli minulle oikeastaan suurena yllätyksenä, mutta onnellisempaa lasta olisi siinä vaiheessa ollut vaikea löytää. Pari viikkoa myöhemmin Edla muutti meille.

Edla oli 12 vuotiaalle melko vaikea pakkaus (ehkä mikä vain koira olisi ollut), mutta hyvin sen kanssa loppujenlopuksi selvittiin. Vanhempani koittivat opastaa koiran koulutuksessa ja kasvatuksessa ja Edlasta kasvoi lopulta oikein yhteiskuntakelvollinen neiti. Yritin opettaa Edlalle myös tokoa, saatuani vaikutteita siskostani ja Callesta, jolle tätini oli opettanut kaikki tokon alkeet valmiiksi. Koulutukset eivät ehkä menneet niin kovin hyvin, mutta opettavaista se varmasti oli.

Edlan ohelle olin haaveillut pitkään toista koiraa, mutta koska Edla oli aika dominoiva, välillä agressiivinenkin toisia kohtaan, en uskaltanut ajatella miten pennun kanssa kävisi. Edla myös kärsi pahasta eroahdistuksesta, jota en todellakaan toivonut tartuttavani pentuun. Näin ollen keskityin vain Edlaan, joka olikin ehdoton elämäni koira. Ehkä ensimmäiset koirat usein ovat, mutta Edlassa oli sitä jotakin. Se oli kuin osa minua.

Edla kuoli aivan liian nuorena 9 vuotiaana keuhkosyöpään. Edlan jäkeen minulle tuli Gizmo ja jos sanoin aiemmin että Edla oli vaikea koira, se johtui ehkä siitä etten ollut vielä tavannut Gizmoa! Gizmo oli arka ja terävä ja sillä oli palautumiskykyä täydet nolla.

Gizmon kanssa aloin kiinnostua aivan uudella tavalla koiran käyttäytymisestä ja kehityksestä. Tajusin etten todellakaan osaa lukea koiria luonnollisesti hyvin, niinkuin esim. siskoni osaa. Olin kuitenkin päättänyt opetella, joten ahmin koirien käyttäytymisestä, elekielestä, koulutuksesta ja historiasta kertovaa kirjallisuutta. Aloitimme Gizmon kanssa siedätysterapian, ja muutamassa vuodessa Gizmosta tuli oikein hyvä. Se ei enää pelännyt metrossa, uskalsi ohittaa työmaat, viimeisenä uutena vuotenaan se ei edes mennyt raketeista shokkiin. Sen käyttäytyminen ohitustilanteissa ja väentungoksessa parani ja se alkoi totella käskyjä erittäin luotettavasti. Voisi sanoa että kaikki mitä tiedän koirista nyt, on Gizmon ansiota ja että Gizmo olemuksellaan myös syvensi kiinnostustani koiriin ja varsinkin koirien käyttäytymiseen.

En usko että minusta tulee koskaan niin hyvää kouluttajaa kuin sellaisesta ihmisestä, jolle koiran lukeminen tulee luonnostaan. Mutta uskon tietäväni teoriassa erittäin paljon ja koska olen opiskellut paljon eri tyyppisiä koulutusmetodeita ja ajatusmalleja koirien käytöksestä, olen kehittänyt itselleni myös aika vakaan käsityksen siitä miten minun mielestäni koiria tulisi lukea ja kouluttaa.

Kaiken a ja o on tietenkin että koira on koira, se ei ole ihminen eikä pitäisi hetkeäkään kuvitella että se on vauva. Sen jälkeen voin sanoa, että suurimmassa osassa tilanteita on mielestäni täysin turha rangaista koiraa. Yleensä rankaisu tulee kuitenkin väärin ajoitettuna, väärässä mittasuhteessa tai aivan väärässä tilanteessa. On huomattavasti helpompaa ja todennäköisesti myös mukavampaa kun ajattelee, että koira tekee väärin vain koska se ei osaa tehdä oikein. Jolloin tietenkin rankaisun sijaan luonnollisempi lähestymistapa on varmistaa että koira oppii oikean käytösmallin.

Tällä hetkellä asumme Yodan kanssa kahdestaan, eikä minulla ole koiraa jolle aktiivisesti kouluttaisin jotakin päämäärää. Yodan kanssa nautimme koiranelämästä, vaikkei Yoda montaa hienoa temppua osaakaan, olen mielestäni onistunut sen kanssa erittäin hyvin käytöstapojen opetuksessa. Monesti sanon että se on oppinut kaiken kuin itsestään, mutta todellisuudessa uskon että siitä on kasvanut niin hyvin käyttäytyvä ja tasapainoinen koira ehkä juuri siksi, että kaiken sen tiedon kanssa jota koirista olen oppinut, olen osannut suhtautua siihen koirana. Sitä on harvemmin mistään kielletty, mutta sillä on aina ollut selvät rajat, säännöt ja sille on jatkuvasti näytetty miten missäkin tilanteessa tulisi toimia.

Koirajuttuja tässä nyt tuli aika paljon, mutta niiden lisäksi harrastan valokuvausta (lähinnä koirien tietty...), sekä japanilaista miekkailua kendoa. Valokuvausblogiini pääset tästä.